Pariisin lumoissa (1951)
(An American in Paris)

Sininen enkeli (1930)
(Der blaue Engel)

The Barkley Marathons: The Race That Eats Its Young (2014)

Suvaitsemattomuus (1916)
(Intolerance: Love's Struggle Throughout the Ages)

Kansakunnan synty (1915)
(The Birth of a Nation)

Mies joka ei ollut siellä (2001)
(The Man Who Wasn't There)

Dawn of the Dead (1978)

McCabe & Mrs. Miller (1971)

Salainen agentti 007 ja tohtori No (1962)
(Dr. No)

Audition (2000)
(Ôdishon)

Ex Machina (2015)

Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949)
(Kind Hearts and Coronets)

Lainsuojattoman jäljillä (1959)
(Ride Lonesome)

Watchmen (2009)
"Watchmen alkaa erittäin lupaavasti. Meiningissä on vähän samaa kuin jos Tarantino olisi tehnyt hyvänä päivänä kahdeksankymmentäluvun supersankari-noiria. 80-luvun poppia käytetään hyvin tunnelman luomiseen ja Nixonin nenä näyttää pitenevän kohtaus kohtaukselta. Tunnin jälkeen rupeaa tuntumaan siltä, että Zack Snyder on kompastunut omaan näppäryyteensä ja kutoo Jeesus-myytistä lähtien kaikkea sekalaista maustetta soppaan, kasvattaakseen elokuvan kestoa Yön ritarin mukaiseen eeppiseen mittaan. Henkilöllisyyksiä paljastellaan ja taustatarinoita kerrotaan ja kerrotaan toistamiseenkin, että hitaimmatkin katsojat pysyvät mukana. Kunnollista sisältöä ei elokuvan keston ajaksi riitä, joten kokonaisuus tuntuu latistuvan sitä enemmän mitä enemmän aikaa kuluu. Watchmen on ylipitkä tuhnu, joka ensimmäisen tunnin jälkeen tuntuu lähinnä pakkopullalta."

Uusi maailma (2005)
(The New World)

Taking Woodstock (2009)

Unohtumaton rakkaus (1957)
(An Affair to Remember)

Hääkarkuri (1936)
(Swing Time)

Erottamattomat (1988)
(Dead Ringers)

Johnny Guitar (1954)
"Perinteisessä lännenelokuvassa naisille on jaettu korkeintaan sivurooleja, mutta tällä kerralla elokuvassa on kaksi vahvaa naispääosaa. Naiset eivät myöskään jää odottamaan miesten päätöksiä, joka sekin on moderni tuulahdus 50-luvun amerikkalaisessa westernissä. Perinteitä kunnioittaen elokuvan alkupuoli on tunnelman virittelyä ilmassa painostavana leijuvaan tulevaan välienselvittelyyn. Tylsää täytettä elokuvassa ei ole, vaan koko ajan mennään tiukasti eteenpäin kohti määränpäätä. Johnny Guitar on tavallista parempi lännenelokuva, etenkin loppukohtaus Peggy Leen laulaessa leffan tunnuskappaletta, on tunteita herättävä ja hieno. Teos kuuluu ehdottomasti lännenelokuvien ystävien leffasivistykseen, mutta tavallista tuoreemman otteensa vuoksi tästä nauttivat muutkin katsojat."