Olipa pettymys. Menetetyn maan jälkeen Coenin veljekset asettivat seuraavalle työlleen sellaiset odotukset, että niiden lunastaminen oli kai mahdottomuus. Kauas jäädään silti - Burn After Readingin ei toki ole tarkoituskaan olla mainitun kaltainen eepos, mutta kun se ei toimi edes Fargon kaltaisena synkkänä rikoskomediana.
Hahmot ovat pääosin unohdettavia, yksinkertaisia karikatyyreja - Malkovichin kärttyinen CIA-mies, McDormandin ulkonäöstään stressaava salityöntekijä ja Pittin aivoton kuntohullu ovat kaikki kuin coenilaisen hahmokavalkadin valjuja kopioita. Juoni on juuri sellainen sekamelska, jollaista premissin perusteella oli lupa odottaakin, mutta valju toteutus vie siltäkin terän - hahmot törmäilevät toisiinsa, usein kohtalokkainkin seurauksin, mutta katsojaa harvoin oikeasti kiinnostaa.
Vaikea sanoa, onko vika käsikirjoituksessa (dialogi on hiukan turhan itsetarkoituksellisen näppärää, eikä "what the fuckin" toistelu ole tuore tai erityisen hieno idea), näyttelijöissä (kaikki tekevät ihan kivaa työtä, mutta McDormand vääntelee liikaa naamaansa eikä Clooneyn alikirjoitettu lapsekas hahmo vakuuta) vai ohjauksessa (kunnollinen rakenne uupuu, raakilemaiset kohtaukset on kursittu kokoon kiireessä), mutta kokonaisuus ontuu pahasti.
Ainut piristysruiske elokuvaan tulee JK Simmonsin CIA-pomon ja tämän alaisen välisestä dialogista, joka siivittää elokuvan sentään näppärään, ja tietyssä mielessä päättömän tohelluksen oikeuttavaan päätökseen.
"So what did we learn from this?"
"Um.. I don't know."
"I don't fucking know either."
Niinpä. Mutta jospa silti seuraavaksi tehtäisiin taas oikeaa elokuvaa.
Mukavasti soljuva komedia, jonka uudelleenkatsomisarvo on kuitenkin melko pieni - mitä vaaditaan oikeasti tehokkailta komedioilta. Coenin veljesten nautittava persoonallisuus on kuitenkin läsnä.
