Upea P.T. Andersonin ohjaama surusinfonia. Yksi nykyelokuvan merkkiteoksia. Niitä harvoja elokuvia, joissa aivan kaikki(!) on kohdallaan.

Sekava ja tavattoman tylsä 3-tuntinen katsahdus näennäisen satunnaisesti valittujen ihmisten elämiin - noiden ihmisten tarinat sitten jollakin tapaa kietoutuivat toisiinsa loppua kohden.

Elokuvalla ei tuntunut olevan mitään sanottavaa eikä se tuntunut ottavan kantaa yhtään mihinkään, tai ehkä se yritti ottaa kaikkeen mahdollieen kantaa kerralla, tai ehkä ohjaaja-käsikirjoittajalla (kuka lienikään) oli muuten vain pallo hukassa.

Välillä taustamusiikilla yritettiin luoda illuusiota, että nyt on jotain tekeillä, ja muutenkin koko ajan odotti että jotain tapahtuisi, mutta tosiasiahan on että tässä elokuvassa ei tapahdu yhtään mitään.

Muutaman turhan hahmonkin olisi huoleti voinut leikata pois ja samalla tiputtaa keston puoleen; elokuvan tylsyys ei siitä olisi yhtään kärsinyt. Puolessa välissä (keskellä yötä) oli pakko mennä nukkumaan etten ikävystyisi hengiltä, ja ajattelin lisäksi että ehkä päivänvalossa katsottuna loppupätkä avautuisi vähän paremmin. Näinkään ei käynyt, mutta kärsin silti rohkeasti tuomion loppuun.

Täällä ei valitettavasti ole omaa genreään näille elokuville, mutta jos olisi niin se olisi juurikin se "tekotaiteellista paskaa". Kannattaa keksiä jotain parempaa tekemistä kuin tämän katsominen, voi esimerkiksi mennä mäkkäriin syömään 6kpl chicken McNuggetteja curry-kastikkeella.

[elämä]

Tämä on niitä elokuvia, jotka on parempi katsoa yksin kuin muiden seurassa. Ja minkäänlaisia arvosteluja tai muita lukematta.

Vähän sliipattua yritystä mun makuun, pari svukikkajuonta olisi voinut hyvin jättää pois ja homma olisi pelannut paremmin. Likkaa karkkia ja sellasta lässyä, mutta ei hullumpi paketti.

Kipeänkaunis kollaasi ihmiselosta. 90-luvun hienoin draamaelokuva, jonka kohtaloita Aimee Mannin melankoliset sävelet täydentävät riipaisevasti. Pituudesta huolimatta kerronta on tiivistä. Kun lopun kohutusta ooh-elämyksestä pääsee yli, juju nivoutuu sulavasti osaksi kokonaisuutta. Samankaltainen, hallittu ote näkyy muussakin käsikirjoituksessa, aina upeaa dialogia myöten.