Ennakko-odotuksiin nähden positiivinen yllätys. Visuaalista karkkia oli riittämiin ja mustahko huumori toimi ainakin parin henkilöhahmon kohdalla. Elokuvaa ei oltu yritettykään siistiä alhaisemman ikärajan ja sen myötä suuremman katsojakunnan toivossa ja hyvä niin, säästyttiin ainakin Fantastic Four -höpöilyltä.

Tämä taisi olla jollain tavalla realistisin sarjakuvaelokuva, mitä olen nähnyt. Toki, eihän tässä sinällään realismista voi puhua, mutta jonkinlaisesta raadollisuudesta kuitenkin. Katsojien herkkää hipiää ei suotta yritetty vereltä tai sisälmyksiltä varjella, eikä kukaan supersankari ollut täysin hyvä tai huono.

Visuaalisuus toimi ja hittikappaleita oli käytetty yllättävänkin toimivasti musiikkina. Ainoastaan Cohenin Hallelujah oli hieman ylitse ampuvaa. Nixonin näyttelijän kuminaamakaan oikein sopinut kokonaisuuteen, mutta kuitenkin kaikkinensa paketti oli hyvin hallussa.

En oikein tohtinyt odottaa ihmeitä elokuvalta, joten positiivinen yllätys sai pisteet nousemaan viidennen tähden puolelle. Näin sitä supersankarielokuvaa tulisi tehdä.

Watchmen alkaa erittäin lupaavasti. Meiningissä on vähän samaa kuin jos Tarantino olisi tehnyt hyvänä päivänä kahdeksankymmentäluvun supersankari-noiria. 80-luvun poppia käytetään hyvin tunnelman luomiseen ja Nixonin nenä näyttää pitenevän kohtaus kohtaukselta.

Tunnin jälkeen rupeaa tuntumaan siltä, että Zack Snyder on kompastunut omaan näppäryyteensä ja kutoo Jeesus-myytistä lähtien kaikkea sekalaista maustetta soppaan, kasvattaakseen elokuvan kestoa Yön ritarin mukaiseen eeppiseen mittaan. Henkilöllisyyksiä paljastellaan ja taustatarinoita kerrotaan ja kerrotaan toistamiseenkin, että hitaimmatkin katsojat pysyvät mukana. Kunnollista sisältöä ei elokuvan keston ajaksi riitä, joten kokonaisuus tuntuu latistuvan sitä enemmän mitä enemmän aikaa kuluu.

Watchmen on ylipitkä tuhnu, joka ensimmäisen tunnin jälkeen tuntuu lähinnä pakkopullalta.