Alussa tuntui että huh-huh, ei ole ollut lavasteisiin varaa kun on pitänyt palkata kalliita näyttelijöitä? Tätäkö joutuu 3 tuntia kärsimään? Pian kuitenkin äärimmilleen pelkistettyyn lavastukseen tottui ja asiaa ei edes juuri ajatellut.
Sellainen joka joskus on viihtynyt (perinteisessä) teatterissa tai hyvän kirjan ääressä saa todennäköisesti tästä enemmän irti kuin henkilö joka inhoaa perinteisempiä viihteen muotoja ja hakee elokuvista pääasiassa visuaalisuutta ja hyviä tehosteita.
Väitettyä amerikkalaiskritiikkiä en elokuvasta löytänyt. Lähinnä ihmisluonteen kritiikkiä yleisellä tasolla. Kuulemma ohjaaja on mediassa suureen ääneen amerikkavastaisuuttaan tuonut esiin. Elokuva on ohjaajan "amerikka-trilogian" ensimmäinen osa. Kahden muun osan ilmestyessä nähtäväksi jää perustuiko tämän elokuvan suurin viehätys juuri vain sen tekniseen erikoisuuteen.
Ei perhana, omalla tavallaan ahdistava mutta kuitenkin loistava. Jostain syystä tuli tuosta Gracesta mieleen Saksikäsi Edward ja Full Metal Jacketin Gomer Pyle, En vaan tiedä miksi, ei tuossa mitään järkeä ole...
Vertaus perinteiseen teatteriin on varsin osuva ja sinänsä visuaalinen toteutus oli ihan piristävä poikkeus. Negatiivisena asiana on pakko mainita kameran heiluminen, jota käytetään nykyään monissa tv-sarjoissakin tehosteena. Se häiritsi alkuun jopa niin paljon, että harkitsin poistumista, mutta siihen ilmeisesti sitten tottui tai heiluminen rauhoittui.
Lars von Trier sai niskakarvat pystyyn. Osasin kyllä sitten odottaa heiluvaa kameraa ja jotain askeettista p%&#@a (no ei ihan mutta ;)... Leffa oli tunnelmalta ja tunnelman vaihteluiltaan mielettömän hyvä. Harvemmassa elokuvassa on yhtä riemukkaita hetkiä ja pistävän ahdistavia pinteitä perä perää.
Yleensä suhtaudun hiukan varauksella kaikenlaisiin "taide-pläjäyksiin", joskus niistä tykkää, joskus nukahtaa kesken. Tämä kuuluu selkeästi ensimmäiseen kategoriaan. Minimalistinen lavastus ikään kuin kuuluu asiaan, ja on oikeastaan vaikea uskoa, että elokuva olisi toiminut yhtä hyvin jos se olisi kuvattu aidossa ympäristössä.
On hieno ratkaisu poistaa kaikki epäolennainen, jotta katsoja voi keskittyä siihen, mikä elokuvassa on tärkeää. Seinien puuttuminen myös paljastaa omalla tavallaan Dogvillen kylän katsojalle. Ja se jumalansilmäperspektiivi, jota käytetään aina välillä, on tosi killeri.
Kun katsoja tottuu (yllättävän nopeasti) leffan minimalistisiin puitteisiin, latautuvat näyttelijäsuoritukset ja kolkko juoni niskaan sellaisella kolinalla että jösses. Von Trierin toistaiseksi hienoin leffa, jonka lopetus loksauttaa leuan.
Kameran itsetietoisuus häiritsi kyllä alussa aivan silmiä särkevästi, mutta siihen kyllä tottui. Kaiken kaikkiaan loistava saavutus von Trieriltä. Hän jos kuka vie elokuvaa taiteen muotona koko ajan eteenpäin.
Kauheeta paskaa, mitäs siihen muuta sanoisi. Ohjaaja on jäänyt jumiin omaan naisten alistus -fantasiaansa ja toistaa sitä nyt kerta kerran jälkeen aina vain huonommin tuloksin. Breaking the Waves on hyvä.
Jos haluaisin katsoa lavanäytelmää, menisin teatteriin, en elokuviin... Jaksoin odottaa noin 40minuuttia milloin frame-rakennelma muuttuisi aidoksi ympäristöksi, mutta sitten en enää jaksanut, vaan kelasin koko leffan loppuun ja naurahdin helpotuksesta, etten yrittänyt katsoakaan loppuun asti. Olen varma, että joku näytelmä (tai kirja)friikki, on aivan ekstaasissa tälläisen leffan kanssa antaen 10+++, mutta itse kaipaan visuaalista ympäristöä leffanautintoon. Elokuvaelämys ei kertakaikkiaan tunnu aidolta, jos ympäristöstä paistaa läpi näin selkeästi: "HEI TÄMÄ ON ELOKUVA!". Varmaan kuitenkin leffan budjekti saatu aika minimiin tällä "nerokkaalla" elokuvan näytelmistämisellä, ok mutta mitä sillä sitten saatiin? Pelkkää blaa blaa tapahtumaa, ja tylsiä viivoja lattiassa... ei kiitos enää yhtäkään tälläistä. Huoh, hukkasin arvokasta yöaikaa jo tunnin, mutta jäi niin paha vitutus, että pakko katsoa joku toinen leffa vielä, vaikka periaatteessa pitäs olla jo nukkuus.
Alussa tuntui että huh-huh, ei ole ollut lavasteisiin varaa kun on pitänyt palkata kalliita näyttelijöitä? Tätäkö joutuu 3 tuntia kärsimään? Pian kuitenkin äärimmilleen pelkistettyyn lavastukseen tottui ja asiaa ei edes juuri ajatellut.
Sellainen joka joskus on viihtynyt (perinteisessä) teatterissa tai hyvän kirjan ääressä saa todennäköisesti tästä enemmän irti kuin henkilö joka inhoaa perinteisempiä viihteen muotoja ja hakee elokuvista pääasiassa visuaalisuutta ja hyviä tehosteita.
Väitettyä amerikkalaiskritiikkiä en elokuvasta löytänyt. Lähinnä ihmisluonteen kritiikkiä yleisellä tasolla. Kuulemma ohjaaja on mediassa suureen ääneen amerikkavastaisuuttaan tuonut esiin. Elokuva on ohjaajan "amerikka-trilogian" ensimmäinen osa. Kahden muun osan ilmestyessä nähtäväksi jää perustuiko tämän elokuvan suurin viehätys juuri vain sen tekniseen erikoisuuteen.