Tarantinon kieltämättä persoonallinen ote elokuvien tekemiseen on ollut aina - ainakin henkilökohtaiseta näkökulmasta - hyvin epävakaa. Ainakin pinnallisesti rohkeat audiovisuaaliset, juonelliset sekä rakenteelliset ratkaisut Tarantino-elokuvissa ovat toisinaan olleet onnistuneita ja joskus taas kiertäneet kaukaa mukavuusalueen ulkopuolen.
Kunniattomat paskiaiset oli monelta osin erittäin tyydyttävä teos - korostaen sanaa osin. Tarantinon elokuvissa häiritsevinä tekijänä on ollut aina se, että elokuvat eivät ole olleet kokonaisuutena loistosuorituksia, vaan ovat olleet kohtalaisia teoksia, joissa parhaat puolet erottuvat yksittäisinä tekijöinä.
Django Unchained puristaa jälleen arkaa aihealuetta kovalla ja tinkimättömällä otteella. Tarantinon "southerniksi" luonnehtima spagettirypistys tuo orjahistoriaa esiin fiktiivisesti ja kärjistetysti, tuttuun tapaan sadistishuumoristisin keinoin.
Jamie Foxx, Christoph Waltz ja Leonardo DiCaprio. Kolmikon näyttelijätyöskentely on herkullisen viihteellistä ja ehdottomasti elokuvan kantava voima.
Elokuva on pitkälle asti sujuvaa. Tehokkuus kuitenkin laskee venyvän KKK-irvailun ohessa sekä joiltain osin pitkässä loppuosuudessa joka tuo elokuvan kannalta epäolennaista kiertoa juonikulkuun.
Alussa ajattelin, että ei tämä nyt ihan Tarantinon parhaita ole, mutta loppua kohden ote tiivistyi ja koko elokuva huipentui ehkä poikkeuksellisestikin jopa viimeisen kolmanneksen alussa, kun Django taisteli talon koko muuta asujaimistoa vastaan. Musiikin käyttö ei ollut ehkä parasta mahdollista, mutta hyviä kappaleita toki joukossa oli ja haukuttu räppi oli elokuvan parhainta antia. Lopulta erittäin viihdyttävää katsottavaa, josta voisi tietyissä sfääreissä antaa jopa viisi tähteä, mutta jäädään nyt kuitenkin tällä kertaa neljän tähden puolelle.
Tyypillistä Tarantinoa, eli väkivaltaa, dialogia ja musiikkia. Vaikka Tarantiinon leffoissa kappaleet aika usein on vähän liimatun oloisia, tällä kertaa ne eivät olleet oikein aikakauteen sopivia ja ne hiersti pahasti elokuvamaailmaan sopeutumista.
